Hyppy tuntemattomaan

"Love is everywhere."

-----

Tämä viikko on mennyt hiljaisemmissa merkeissä tämän blogin suhteen. Ensi viikolla alkaa olla jo kiire kartan kanssa, joten olen kierrellyt ottamassa kuvia. Hautausmaalla, maauimalassa, eri puolilla kaupunkia.


-----

Haastattelujakin pitäisi vielä ehtiä tekemään. Ja suunnitella ja kirjoittaa kartan tekstit. Työtä on paljon, ja Olohuone-festarikin lähestyy.

Alkuperäinen ajatus oli, että suunnittelisin joka päivä myös yhden idean esitystä eli turistikierrosta varten, mutta hiljaista on ollu sillä saralla... ei tahdo aika riittää. Jos (ja kun) jatkan tätä projektia, niin tiedän ainakin sen, että aikaa pitää varata runsaasti. Projektia voisi työstää pitemmän ajan aina silloin tällöin, tämä reilun kuukauden putki on rankka eikä ajatukset ehdi kypsymään. Olen myös miettinyt, että voisin jatkossa tehdä tätä pienen työryhmän kanssa. Yksin työskentely on raskasta, kaipaan sitä, että voisin keskustella ja purkaa kokemuksiani. Vaikka kyllähän Rakkauden kaupungista tulee puhuttua ystävien kanssa.

Jatkosuunnitelmia on, mutta katsotaan ensin tämä rupeama loppuun.

-----

Taiteilijan tehtävä on herättää keskustelua. Liikuttaa ajatuksellisella tai tunteen tasolla. Tässä projektissa olen antautunut keskusteluun epätavallisella tavalla. En ole tehnyt sitä esityksen tai teoksen, taiteen välineen keinoin, vaan omalla persoonallani. Se on minulle uutta. Tavallisestihan taiteilijalla on esitys, teos tai rooli oman persoonan ja yleisön välissä. Ehkä juuri siksi tämä onkin ollut yllättävän raskasta. (Vaikka toisaalta, olen ollut "taiteilijan" roolissa. En usko, että kukaan esitystaiteilija voi esiintyä "omana itsenään", vaan ihminen ottaa erilaisia rooleja, niin arki- kuin esitystilanteissakin... Ehkä rakkauden kaupungissa oma roolini on ollut kuitenkin erityisen lähellä arkista rooliani.) Ei ole helppoa katsoa tuntematonta silmiin ja sanoa hei. Mahanpohjassa tuntuu jännitys samalla tavalla kuin hyppäisi tuntemattomaan. Vaikka melkein aina olen saanut ihmiset innostumaan ja puhumaan kanssani. Se on tehnyt hommasta antoisaa ja hauskaa. On mukava ajatella, että minun ei tarvitse itse keksiä kaikkea. Minun ei tarvitse ylläpitää myyttistä ja romanttista taiteilijakäsitystä, jossa taiteilija kärsii ja tekee loistavaa taidetta oman yksityiselämänsä haavoista. Sen sijaan voin viettää pieniä, arvokkaita hetkiä kaupunkilaisten kanssa.

-----



Ihminen on katseen päässä.
Hypyn seuraukset ovat arvaamattomat.

-----

Vaikka Rakkauden kaupungissa ei periaatteessa olekkaan kysymys taiteilijan henkilökohtaisesta elämästä ja kokemuksista, en silti voi tehdä tätä menemättä itseeni. Kysymykset laittavat itsessäni liikkeelle suuria asioita. Kysymys "Miten rakkautta voi saada?" tai "Mitä rakkaus on?" palautuvat lopulta omaan itseen. Miten voisin olla onnellinen? Onnellisuus on omasta asenteesta kiinni. Miten minä suhtaudun kotikaupunkiini ja ihmisiin? Uskallanko olla onnellinen? Se, että olen toukokuun aikana ottanut paljon kontaktia ulospäin, todistaa minulle sen, että yksinäisyyden voi murtaa. Raskasta se on, ja hylkäämisen riski on aina olemassa, mutta silti yrittäminen on arvokasta.

Turku, kaupunki, joka kuusi vuotta sitten tuntui tylyltä ja kylmältä, eikä ruokakaupan kassakaan tervehtinyt, on muuttunut Rakkauden kaupungiksi. Hyppääminen kannattaa.