skip to main |
skip to sidebar
Perjantai-illan kunniaksi kirjoitan blogiin.
Blogi on ollut about kuukauden verran tauolla. Taiteilija ei. Olen palannut opintojen äärelle Tampereen yliopistoon ja tehnyt muita työprojekteja. Ja hakenut apurahoja Rakkauden kaupungille (jatkoa suunnitteilla!) ja yrittänyt välillä myös ihan levätä. Free lancerille lepääminen ei ole ihan se helpoin homma, koska koko ajan pitäisi näkyä kuulua huutaa ja pitää mekkalaa itsestään.
Rakkauden kaupunki on ollut ajatuksissa, paitsi apurahahakemusten ja tulevaisuuden suunnitelmien, myös menneisyyden reflektoinnin tasolla: kirjoitan projektista artikkelia, jossa käsittelen kohtaamisia Rakkauden kaupungissa. Artikkelista lisää myöhemmin, kunhan sen aika koittaa.
-----
Olin tänään yhteisötaiteen symposiumissa, jonka järjesti Turun ammattikorkeakoulu. Alustajien puheenvuorot herättivät paljonkin ajatuksia, ja jäin miettimään mm. taiteilijan roolia aktivistina. Irlantilainen Chris Maguire määritteli itsensä paitsi taiteilijaksi myös yhteisöaktivistiksi, ja aloinkin miettimään missä määrin itse olin aktivisti Rakkauden kaupungissa.
Muistan yhden selkeän kokemuksen, jonka määrittelen pehmeäksi aktivismiksi. Olohuonefestivaalin ensimmäisenä päivänä järjestäjät kyydittivät lehdistön edustajia minibussilla ympäri kaupunkia. Tarkoituksena oli antaa toimittajille maistiaisia festivaalin ohjelmasta. Osallistuin tähän pressitapahtumaan seisomalla kolmessa eri paikassa ison julisteen kanssa. Julisteessa luki RAKKAUS.
Olin yksin julisteen kanssa. Tunsin tekeväni jotain todella radikaalia kun seisoin Aninkaisten sillalla. Koko ajan ajoi autoja ohi, ohikulkijat pysähtyivät juttelemaan. Jotkut näyttivät peukkuja, ohikulkija kysyi "Haluutsä munaa?". Muutaman kerran poliisiauto ajoi ohi, ja jostain syystä minä pelkäsin, että he tulevat antamaan sakot liikenteen vaarantamisesta.
Mielenosoittamiseen vaaditan joskus hyvin vähän. Tämä mielenosoitus syntyi sattumalta. Se oli alunperin tarkoitettu "vain toimittajille", mutta aikataulusekaannuksen takia seisoin sillalla puolisen tuntia julistaen rakkautta.
Samanlaista toimintaa on harjoitettu Helsingissä esitystaiteilija Petri Taipaleen johdolla. Lue lisää kylttijameista
Voiman artikkelista.
-----
Symposiumissa käsiteltiin lyhyesti yhteisötaiteen etiikkaa. Kuvataiteilija Minna Heikinaho esitteli työskentelyään Kalliossa. Heikinaho toteutti vuonna 1994 teoksen nimeltä Ilmainen aamiainen, joka oli myös hänen lopputyönsä Kuvataideakatemiaan. (Teoksesta enemmän informaatiota kirjassa Katoava taide, Ateneum 1999). Taiteilijalla oli käytössään tila, jonka ikkunassa luki "Ilmainen aamiainen". Ihmisiä tuli sisään, taiteilija tarjosi aamiaista.
Ok, ilmainen aamiainen, hieno ajatus. Kuten Rakkauden kaupunki. Ja maailma pelastuu!
Mieleen tuli luento performanssitaideopintojeni ajalta. Luento käsitteli yhteisötaiteen suhdetta globaaliin markkinatalouteen. Luennolla puhuttiin mm. siitä, että ilmaisia lounaita ei ole. Ei ole ilmaisia aamiaisia, päivällisiä tai Rakkauden kaupungin turistikierroksia. Vaikka rahaa ei liikkuisikaan, niin taiteilija hyötyy. Taiteilija saa pärstänsä lehteen, ja ehkä apurahat alkavat virrata (kun saisi edes yhden!) mutta taide ei voi olla pyyteetön lahja.
Rakkauden kaupunki ei ole pyyteetön projekti. Rakkauden kaupunki ei ole minun lahjani Turkulaisille. Tein sen siksi, että haluan jatkossakin tehdä taidetta, tein sen saadakseni julkisuutta, ja loppujen lopuksi siitä jäi käteen jopa vähän rahaa. JA: tein sen myös halusta, siksi, että sen tekeminen tuntui tärkeältä. Tein sen siksi, että oppisin jotain lisää itsestäni, rakkaudesta ja tästä kaupungista.
(Ihmeellistä miten tunnen syyllisyyttä siitä, että apurahoista jäi kulujen jälkeen käteen ihan selvää rahaa, aivan kuin itse teoksen arvo laskisi kun sitä ei ole repinyt selkänahastaan eli suurin piirtein maksanut omista rahoistaan! Ja huomaan itsekin epäileväni saanko ansaita elantoa taiteella - vaikka olen sijoittanut huomattavan kasan rahaa ottamalla opintolainaa ja opiskelemalla useita vuosia!)
-----
Toinen huomio etiikasta. Mietin sitä jo projektin aikana, koska tarkastellessani haastattelumateriaalia ja kirjoittaessani kartan tekstejä tajusin, että ihmisten kertomat tarinat ovat heidän muistojaan, salaisuuksia, henkilökohtaisia alueita, joille minä olen tunkeutunut. Osa heistä varmasti halusi kertoa kokemuksistaan, osa ei ehkä uskaltanut valita toisin tilanteessa, jossa tuntematon ihminen lähestyy (muka) pyyteettömästi. Toisaalta halusin käyttää osia haastatteluista sellaisenaan, koska ihmiset puhuivat hauskasti, ilmaisivat asioita persoonallisella tavalla tai asiat yksinkertaisesti olivat kiinnostavia (minun mielestäni).
Minulla oli taiteilijana valta valita haastatteluista sellaisia asioita, jotka MINUA kiinnostivat. Valtaan liittyy aina vastuuta. En tiedä ymmärsinkö täysin vastuuni siinä kiireessä, jossa karttaa ja esitystä työstin. Toisaalta se, että kenenkään nimeä tai ikää ei mainita, muokkasi kartan teksteistä pehmeämpiä ja tavallaan fiktiivisiä. Sikäli kun Rakkauden kaupunki jatkossa on yhteisötaiteellinen projekti, minun taiteilijana täytyy pitää huolta siitä, että en tule liian ahneeksi autenttisuutta kohtaan.
Kööpenhaminan työpaja pisti taiteilijan ajattelemaan.
Asetuin vieraassa kaupungissa turistin rooliin. Voisi ajatella, että olin turistina vain kaupungilla liikkuessani, mutta toisaalta ajattelen, että olin turisti myös työpajaan osallistuessani. Ensimmäisenä työpajan kanadalaiset vetäjät puhuivat, etteivät he tiedä, mitä viikon aikana tulee tapahtumaan, mutta ovat innokkaita ja avoimia sille, mitä tapahtuu.
Turisti ei tiedä, mitä tulee matkallaan kokemaan. Jonkinlainen ennakkokäsitys matkasta on, mielessä on kuvia ja odotuksia ja sanakirjasta opeteltuja lauseita, mutta matka itsessään on mysteeri.
-----
Kesäkuinen esitys Rakkauden kaupungista oli tavallaan mysteeri. (Ja tuleva esitys on vielä suurempi...) Kuten esityksen aihe, tuo suuri ja mahtava Rakkaus. Siitä on olemassa ennakkokäsityksiä, haaveita ja fantasioita. Kuvia. Kuitenkin sen kokeminen on jokaisen henkilökohtainen asia.
-----
Työpajassa keskustelimme paljon siitä, mihin kiinnittää huomiota ja miten havainnoi. Mitä havainnoin, kun kävelen kaupungissa? Ja mitä havainnoista muistan jälkikäteen? Mikä on minulle merkityksellistä? Oma käsitekyky määrää havainnon suuntaa. Oli mielenkiintoista huomata, että ihmiset kiinnittävät huomiota tiettyihin asioihin. Jotkut havainnoivat ihmisestä yksityiskohtia, vaikkapa sen, että sormessa on sormus. Toiset kiinnittävät huomiota siihen, miten käsi liikkuu tai miten se on suhteessa muihin käsiin. Osa etsii merkityksiä, sääntöjä tai syy-seuraussuhteita, vastausta kysymykseen millainen tuo ihminen on.
Tottakai ihminen tekee koko ajan paljon erilaisia havaintoja, mutta ainakin itse huomasin, että jotkut havaitsemisen tyypit ovat minulle harvinaisempia kuin toiset.
Miten tätä havaintoa havaitsemisesta voisi hyödyntää esityksen suunnittelussa? Ainakin se on selvää, että jokainen katsoja havainnoi sellaisia asioita, joihin hänen huomionsa syystä tai toisesta kiinnittyy. Esitys tapahtuukin siis tavallaan katsojassa eikä esiintyjässä. Tai: esitys tapahtuu esiintyjän ja katsojan välissä. Tapahtuu impulsseja ja reaktioita.
-----
Kesäkuinen Rakkauden kaupunki oli esitys, jossa katsojalla oli vapaus havainnoida ja tulkita asioita. Tai olla tulkitsematta. (Tai ainakin kuvittelen ja toivon, että esitys oli tämänkaltainen vapaa kokemus...) Minua kiinnostaa tällainen esitys.
Minua kiinnostaa turismi. Turismi tarkoittaa matkustamista pois päivittäisestä asuin- ja työympäristöstä.
Sain työpajasta käytännöllisiä ajatustyökaluja siihen, mitä voin taiteellisessa työssäni kehittää. Tajusin, mitä heikkouteni ovat ja missä olen vahva. Tämän tajuaminen on mieletöntä: nyt ymmärrän selkeästi, että voin kehittyä ja muuttua!
Minua kiinnostaa se, että taiteilijana matkustan pois siitä, mihin olen jo tottunut.
Äkkiä taide tuntuu taas jännittävältä, vaaralliselta mutta ah niin kiehtovalta alueelta. Esityksen tekemisen mahdollisus on maaginen ja väkevä.
Kesä vaihtumassa syksyksi. Sitä ei ehkä ulkoisesti huomaa, ilma Rakkauden kaupungissa on edelleen trooppisen kostea. Mutta syksyn tuntee siitä, että lorvailu jää sikseen ja työt alkavat.
-----
Olen siis palannut Turkuun (also known as the City of Love). Viime viikko meni flunssassa, sitä edellinen Kööpenhaminassa Moving Stage Lab -teatterityöpajassa. Työpaja kokosi yhteen parisenkymmentä pohjoismaista taiteilijaa, näyttelijöitä, ohjaajia, dramaturgeja, tanssijoita, lavastajia ja yhden thaimaalaisen mediataiteilijan. Keskityimme fyysiseen teatteriin ja ns. devising prosessointiin (devising on hämärä termi, mutta itse käytän sitä viitatessani sellaisiin esityksiin, joissa tuotantoprosessi lähtee jostain muusta kuin valmiista draamatekstistä). Joka toinen ilta kokoonnuimme reflektointisessioihin, joissa analysoimme työstämäämme materiaalia. Kaiken kaikkiaan työpaja oli hyvin voimakas kokemus. Hiki virtasi ja ajatusmyrsky ravisti päätä. Ilmapiiri oli avoin, innostunut, leikkisä ja sähköinen. Olen varma siitä, että työpajan vaikutus näkyy Rakkauden kaupungissa sekä muissa tulevissa töissäni.
Oli mielenkiintoista kuulla, mitä muissa maissa tapahtuu. Jonkinlainen kollektiivinen alitajunta ilmeisesti toimii: Oslossa Claire de Wangen oli tehnyt esityksen, joka tapahtui bussikierroksen aikana. (Suomessahan Todellisuuden tutkimuskeskus Helsingissä on tehnyt Helsinki by night-esityksen, jossa ajellaan bussilla halki öisen Helsingin). Rakkauden kaupungissa on sama turismin leima.
Turismi on mielenkiintoinen ilmiö.
Kööpenhaminan reissu oli sikälikin hyvä, että saatoin asettua itse turistin rooliin. Vaikka en kovin paljon ehtinyt turistina kaupunkia katsella, sillä työpaja venyi usein yöhön asti. Mutta pienistä asioista sen huomaa: Ei ymmärrä kieltä. Ruoka on eksoottista. Eksyy.
-----
Mitä turistina oleminen tarkoittaa? Mitä se tarkoittaa Rakkauden kaupungissa?
-----
Siteeraan ystävääni Muttia: "Valo on kulkuneuvo, matkustus mielentila".
Jatkan turismin parissa huomenna ylihuomenna tai jonakin näistä päivistä.
Rakkauden kaupunki käy kuumana, kesätapahtumaa pukkaa toinen toisensa jälkeen. Down by the laituria aloitellaan, tosin taiteilija poistuu vellovien festarimassojen alta pois ja lähtee Kööpenhaminaan Moving Stage Lab-työpajaan. Takaisin näillä kulmilla elokuussa. Ja silloin, arjen koittaessa, on tarkoitus alkaa päivittää blogia useammin, purkaa tämän vuotista projektia ja suunnitella tulevaa.
Sillä aikaa voi käydä ihmettelemässä mitä Pass the knowledge recording sessions sai aikaan Olohuone-kaupunkitaidefestarin aikana:
Jaa sitä viisautta
Kyseessä on Tatu Hiltusen & kumppaneiden tekemä turkulainen räp-video.
Lomailu jatkuu. Nyt olen ollut muutaman päivän Turun sykkeessä. Kaupunki tunnetaan tulevaisuudessa myös vuoden 2011 kulttuuripääkaupungin sykkeistä. Huomenna taitelija takaisin off-asentoon eli lomalle.
-----
Muutama ajatus kohtaamisesta. Tajusin, että Rakkauden kaupungissa (ja nyt puhun nimenomaan tästä taideprojektistani, en kaupungista yleensä) voi kategorisoida erilaisia kohtaamisia.
1. Taiteilija ajelehtii kaupungilla - ihminen kohtaa ihmisen
Kohtaamiset haastatteluvaiheessa ovat projektin ytimessä. Näissä hetkissä taiteilijaroolini sekoittui turistin, tutkijan, terapeutin ja kylähullun rooleihin. Aivan haastattelujen alkuvaiheessa mukana oli esityksellinen aspekti: esitin turistia, joka etsii rakkautta. Aika pian kuitenkin luovuin esityksellisyydestä, ja kohtaamisista tuli inhimillisempiä. Ihminen kohtasi ihmisen ja yhdessä vietettiin pieni hetki rakkautta ajatellen.
Nämä kohtaamiset tuntuvat minusta nyt vapailta ja virtaavilta, vaikka haastatteluja tehdessä ne olivat välillä raskaita. Pelottavinta oli mennä kohti tuntemattomia ihmisiä - ja mahdollisesti tehdä itsensä naurunalaiseksi. Pelotti myös, että jos se mitä kysyn, osuu liian syvälle, jos se on tulenarka aihe. En halunnut tieten tahtoen järkyttää ihmisiä pettymyksen tai saattaa syvemmälle suruun, jos sellainen oli tilanne haastatteluhetkellä. Ehkä haastatteluvaihe tuntui raskaalta siksi, koska minun oli oltava avoin ja herkkätuntoinen erilaisille ihmisille. Aidossa kontaktissa on paljon energiaa.
2. Arpa on heitetty eli esitys törmää todellisuuteen
Esityksissä eli turistikierroksilla kohtasivat fiktio ja todellisuus. Yksityinen ja julkinen tila. Rakkaus on hirveän henkilökohtainen asia, mutta se saattaa tapahtua avoimella paikalla. Yksityisestä tulee julkista, kun joku näkee nuoren parin suutelevan, tai ihmisen huutavan ja itkevän rakkauden perään. Tai jos itse suutelee, huutaa ja itkee kaupungilla.
Ihmiset, jotka osallistuivat turistikierroksille, saivat heti ensi metreillä ohjeen havainnoida kaupunkia avoimesti. Luulen, että osallistujat katsoivat kaupunkia eri tavalla kuin normaalisti ja lukivat kaupunkia rakkauden kautta: pienistä asioista tuli merkityksellisiä. Vastaankävelevästä nuoresta parista tuli osa esitystä. Ihmiset, jotka osuivat turistikierroksen reitille, eivät tienneet olevansa osa esitystä.
Olen nyt jälkikäteen pohtinut, että nuo sattumanvaraiset kohtaamiset, niin mielenkiintoisia kuin ne olivatkin, olivat samalla myös arvaamattomia ja pelottavia. Se, mitä olin esitykseeni rakentanut, saattoi heikentyä. Ja kävi myös päinvastoin: asiat vahvistuivat. Joka tapauksessa, läsnä oli sattuman elementti.
Rajauksena rakkaus.
Todellisuuden sattumanvaraisuutta ja kaoottisuutta käytettiin hyväksi rajaamalla tilanne esitykseksi, jolloin osallistuja antaa tilanteelle mielen. Voi olla, että rakentamani esitys jäi sivuseikaksi ja esitys itse asiassa tapahtuikin osallistujan mielessä hänen havainnoidessaan kaupunkia.
3. Taiteilijan positio. Taiteilija kohtaa itsensä.
Vaikka olin suunnittellut fokusoivani tässä projektissa nimenomaan yhteisöön, kaupunkilaisiin ja heidän muutokseen, huomasin väistämättä muuttuvani myös itse. Alunperin lähdin projektiin kyllästyneenä myyttiseen taiteilijakäsitykseen, jonka mukaan taiteilija ammentaa luomistyössään omasta mielikuvituksestaan, tunteistaan ja kokemuksistaan. Halusin toimia toisin, koska olin kyllästynyt käyttämään omaa elämääni polttoaineena. Karttaa, ja myöhemmin esitystä tehdessäni huomasin, että minun on väistämättä antauduttava muutokselle myös itse. Toteutin kahtalaista taiteilijakäsitystä: toisaalta olin hetkittäin se yksinäinen luova nero, toisaalta toimin tiiviissä vuorovaikutuksessa valitsemani yhteisön, eli kaupunkilaisten, kanssa.
-----
Tämä tällä erää ja nyt takaisin lomailun pariin. Blogia kirjoittelen seuraavan kerran todennäköisesti heinäkuun toisella viikolla.
Sen verran hyvät ilimat on että lähden pois kaupungista. Palailen blogin pariin juhannuksen jälkeen.
Muutamia päiviä kulunut, öitä nukuttu. Aikaa ajatella, kelata prosessia ja esityksiä.
Ja silti vasta kaiken alussa. Hirveästi olisi kirjoja ja tekstejä lueskeltavana, ja hillitön tarve peilata omaa työtä.
-----
Ensiksi vastustuksesta. Olen konkreettisesti huomannut tämän projektin myötä, että vastustaminen on iso osa luovaa työtä. Sen sijaan, että yrittäisi estää sitä, sen kanssa on opeteltava olemaan. Luova prosessi on väistämättä muutoksen prosessi, ja muutosta on pakko vastustaa, koska tuntematon pelottaa.
Ja samalla olen huomannut, että on kuvia ja ideoita, jotka nousevat mieleen jostain ja jotka on pakko toteuttaa - muuta mahdollisuutta ei ole. On kuvia, joita en kyseenalaista. On kuvia, joista tiedän, että ne ovat minulle oikeita, aitoja, tärkeitä ja välttämättömiä. Ja nämä kuvat tunnistan heti, niitä en vastusta. Omiin kuviin pitää luottaa. Vain menemällä itseeni voin luoda jotain sellaista, joka saattaa avautua ulospäin ja liikauttaa.
Performanssiopintojeni aikaisen muistikirjan ensimmäiseltä sivulta silmiin osuivat tärkeät lauseet: Mitä minun on välttämätöntä tehdä?
-----
Sitten muutama huomio esityksistä, "turistikierroksista" (pakko laittaa lainausmerkit, koska esityksen varrella kuultiin kommentteja: "Minä luulin, että tämä olisi sellainen oikea turistikierros"). Esitys limittyi, kietoutui ja sekoittui julkiseen kaupunkitilaan. Turun kaupungissa on mahdollista tehdä myyttisiä matkoja, kulkea kohti rakkautta - ja eksyä.
Konflikteja tapahtuu. Varsinkin silloin, kun tekee taidetta muualla kuin taiteelle pyhitetyissä suljetuissa sisätiloissa, toisaalla niistä mustista teatterilaatikoista tai valkoisissa galleriakuutioista, todellisuus kolisee päälle.
Julkinen tila on yhteinen ja avoin tila. Sitä ei omista kukaan ja samaan aikaan kaikki omistavat sen. Julkista tilaa ei ole tarkoitettu varsinaisesti taiteelle (tai leikille). Julkinen tila on kulkemista ja joskus olemistakin varten, ja siinä risteää yksityinen tila ja yleinen tila.
Jonkinlaista mukavan pehmeää aktivismia oli siinä kolmikymmenpäisessä joukossa, joka kulki tutkijan johdolla Rakkauden kaupungissa. Tutkija piti käsissään suurta karttaa, jossa luki "RAKKAUS". Tämä tuntui odottamattomalta kannanotolta, hiljaiselta ja lempeältä mielenosoitukselta: nämä ihmiset ovat tänä iltana Rakkauden kaupungissa. Näitä ihmisiä kiinnostaa rakkaus, ja he kävelevät juuri nyt rakkauden puolesta.
Todellisuudesta tuli iso osa esitystä. Katukäytävässä sattui juoppo nukkumaan juuri silloin kuin Rakkauden kaupungin turistit eksyivät sinne. Joku paikalle sattunut oli soittamassa paikalle poliisia, mutta Rakkauden kaupungin turistit hoitivat tilanteen eri tavoin. Toisessa kadunkulmassa nainen julisti ääneen suurta hätäänsä Suomen kohtalosta Euroopan Unionissa. Häntäkin kuunneltiin hetki, mutta pian turistit hokivat yhteen ääneen: "Rakkaus rakkaus rakkaus!" - ja tutkija jatkoi kierrostaan rekonstruoimalla rakkauden katoamisen.
Tottakai tällainen provosoi. Ja se, kun tutkija huutaa hätääntyneenä keskellä risteystä: Rakkaus!!! Nousuhumalaiset nuoret miehet huutelevat perään ja tarjoavat sitä ihteään, lihaa.
(Nuoret miehet eivät tienneet, että hetkeä aikaisemmin tutkija oli kertonut, että Rakkauden kaupungissa turistilla menee vatsa sekaisin, jos nauttii pelkästään lihaa. Rakkauden kaupungissa on kaksi pääasiallista ravinnon lähdettä. Täytyy nauttia myös henkeä.)
Minulla ei ollut valmiita selviytymissuunnitelmia yllättävien tilanteiden varalle mutta hienoa oli huomata, että kaikesta selvittiin. Useimmiten rakkaudella.
-----
Suhteesta aiempiin töihini: Esityksistä muodostui hyvä jatkumo aiemmille töilleni. Esitin tutkijaa, joka oli tehnyt laajat kenttätutkimukset Rakkauden kaupungista. Tässä tutkijassa oli jotain hyvin samaa kuin hahmossa, jota esitin esitin Marja Kangas -museossa vuonna 2002. Tuo esitys tapahtui omassa kodissani.
Maassa makaava hahmo on aiemmin mainitun kaltainen voimakas kuva, joka puhuttelee minua ja jota olen käyttänyt aiemmissa esityksissäni. Rakkauden kaupunkiin sen oli pakko tulla.
Kirjoitin taiteestani vuosi sitten Anti-festivaalin yhteydessä, että minua kiinnostaa yksityinen tila. Rakkauden kaupungissa olen jälleen vastakkain tuon asian kanssa. Rakkauden kaupunkihan on nimenomaan sitä, henkilökohtaisia kokemuksia, erilaisia intiimejä tiloja, jotka tosin saattavat tapahtua yhteisessä tilassa. Ja kyllä, yksityinen tila kiinnostaa minua edelleen.
-----
Yhtymäkohtia muihin taideteoksiin ja ryhmiin: en ole nähnyt Todellisuuden tutkimuskeskuksen esitystä Helsinki by night, joten en osaa suhteuttaa Rakkauden kaupunkia siihen, mutta selvää on, että yhtäläisyyksiä löytynee. Julius Elo puhui tuosta projektista taannoin Olohuone ry:n järjestämässä paikkasidonnaisen taiteen seminaarissa. Erittäin kiinnostavalta vaikuttava esitys.
Olohuone-festareilla näin yhden Aukile-ryhmän esityksistä, nimeltään Kaupunki esityksenä. Siinä ohikulkijat saattoivat hetkiseksi istahtaa alas ja katsoa kaupunkia ikään kuin elokuvaa tai esitystä. Lisäksi tarjottiin popcornia. Erittäin mielenkiintoinen kokemus. Herätti paljon ajatuksia siitä, mitä esitys on ja missä esityksen rajat sijaitsevat.
-----
Esitys on aina tilanne, jota on mahdoton hallita täydellisesti. Katsojat (tai tässä ehkä pikemminkin kokijat) katsovat esitystä omista lähtökohdistaan käsin, omien intentioidensa pohjalta. Rakkauden kaupungissa kehotin heitä jo heti alkumetreillä havainnoimaan kaupunkia aktiivisesti. Minusta tuntuu, että jo pelkkä ajatus "nyt ollaan Rakkauden kaupungissa" sai aikaan positiivista väreilyä... Vaikka Suomen Turku ei ehkä olisikaan kärjessä, jos Rakkauden kaupungista järjestettäisiin äänestys...
Kaupunkia katsottiin uusin silmin. Se, mitä ihminen näkee, riippuu siitä mitä hän katsoo.
-----
En ole saanut hirveästi kriittistä palautetta esityksistä, toki muutamia turisteja tippui matkan varrella pois koska "turistikierros" ei sitten ollutkaan ihan tavallinen kävelykierros. Sen tiedän, että jotkut keskustelivat esityksen jälkeen pitkään. Joku puhui Rakkauden kaupungin kartasta aarteenaan. Ja jotkut jäivät viimeiselle etapille pussailemaan...
-----
Loppuun Joseph Beuysin lauseet:
Social sculpture - how we mold and shape the world in which we live: sculpture as an evolutionary process; everyone is an artist
Tässä pari kuvaa, enemmän kuvia ja sanoja tulossa kunhan hengähdän hetkisen. Olohuone-kaupunkitaidetapahtuma päättyi eilen ja Rakkauden kaupungin ensimmäiset turistikierrokset ovat ohi.
Lisää tulossa myöhemmin.
Olohuone-kaupunkitaidetapahtuma alkoi eilen. Turun sanomat kirjoittaa Olohuoneesta:
Turku muuttui Olohuoneeksi
Olohuoneesta juttua myös Ylen Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa huomenna perjantaina klo 15.10 alkaen.
-----
Eilen iltapäivällä harjoittelin Rakkauden kaupungin turistikierrosta varten omassa olohuoneessani. Koekatsojia oli yksi, ja hän makasi punaisella sohvalla. Ajattelin, että juuri näin tätä esitystä pitääkin harjoitella, leppoisasti omassa kotonani.
Itse kierros tapahtui sitten eilen illalla. Minua tietenkin jännitti ja pelotti alkuun, mutta jossain vaiheessa olo helpottui. Turistikierroksesta tuli varsin myyttinen matka ja kaupungin todellisuus limittyi esitykseen hämmentävällä tavalla.
Kirjoitan esityksistä myöhemmin lisää.
-----
Olo tämän projektin suhteen on hyvä. Väsymys tuntuu kehossa, mutta mieli kirkastuu. Olen onnellinen. Lähtökohta tässä projektissa on naiivi ja kliseinen, onhan rakkaudesta tehty jo niiiiin monta esitystä ja taideteosta kautta aikojen. Helposti ajattelee, ettei asiasta voi sanoa enää yhtään mitään.
Ja samaan aikaan olen entistäkin vakuuttuneempi siitä, että rakkaus on ainoa aihe, josta voi(n) tehdä taidetta. Loppujen lopuksi kaikki esitykset, maalaukset ja muut taideteokset kertovat rakkaudesta.
... on olemassa koskien esitystä. Reitti on suurin piirtein selvä, noin seitsemän paikkaa valittu. Tarkoitus olisi joillain esityksellisillä tavoilla aktivoida nuo seitsemän paikkaa. Kaikki muu onkin sitten hämärän peitossa.
Viikko sitten karttaa tehdessä mietin, että mitä voin kirjoittaa rakkaudesta. Esityksen suhteen kysymys on sama: miten voin esityksellistää rakkautta? Ja taas kaikki tuntuu kliseeltä... Sen sijaan että keksisin uutta, olen yrittänyt katsoa taaksepäin aiempiin esityksiini ja tekoihin niissä. Mitkä ovat minulle merkityksellisiä tekoja, hetkiä ja kuvia? Tai: missä (kuvassa, teossa) haluaisin harhailla?
-----
Yksinkertaisuuden ja kirkkauden kaipuu.
-----
Mietin Jon Fawcettin esitystä Bus stand, jonka näin muutama vuosi sitten Anti-festareilla. Siinä Fawcett seisoskeli Kuopion linja-autoasemalla, ja aina muutaman minuutin välein kello soi ja taiteilija otti muutaman askeleen ja taas seisoskeli muina miehinä. Esitys jäi mieleen. Seurasin Fawcettia noin tunnin verran, ja tuona aikana Fawcett oli edennyt linja-autoaseman läpi ulos laiturialueelle. Meistä katsojista tuli osa esitystä, samoin linja-autoaseman muista asiakkaista. Eräskin mummo seisoskeli tovin aivan Fawcettin vieressä, tietämättä olevansa samassa kuvassa, osa esitystä.
Esitys oli tavallaan hyvin ohut; ulkopuolisen oli mahdoton ymmärtää, että kyseessä on esitys. Sehän oli vain sattumanvarainen tilanne. Esitys oli samalla kuitenkin kirkas. Ja olihan se tavallaan myös staattinen ja tylsä, mutta jokin siinä vaikutti minuun.
Ajattelen, että esitys voi olla (vain) kuva, jossa keho sijoittuu ympäristöön. Keho on suhteessa tilaan.
-----
Osallistun heinäkuun lopussa Moving Stage Lab -työpajaan Kööpenhaminassa. Työpajassa keskitytään ns. devising teatteriin, ja lähtökohdassa painottuu fyysisyys (devising tarkoittaa minulle sellaisia esityksen valmistamisprosesseja, joissa lähtökohtana ei ole valmis draamateksti, vaan esitys käsikirjoitetaan eri tapoja käyttäen). Työpaja on osittain jo alkanut, koska olemme aloittaneet keskustelun verkossa. Tuon keskustelun pohjalta mietin tänään kehoa ja kehon suhdetta tilaan ja ympäristöön. Miten kaupungissa voi liikkua? Mitä keho voi tehdä kaupungissa? Voiko keho liikkua vapaasti, entä saako mieli liikuttua? Mitä tunteita saa ilmaista?
Hesarin kuukausiliitteessä oli juttu Kappelista, lasiseinäisestä huvimajasta ulkosaariston saarella. Kappelin suunnitelleet arkkitehdit olivat ajatelleet, että siellä voisi tehdä töitä. Lasiseinien läpi näkyy saariston voimakas maisema. He huomasivat kuitenkin, että ei siellä voi oikein muuta tehdä kuin katsella merta ja välillä nukkua. Maisema ottaa vallan ja pakottaa "vain" olemaan.
Maisema vaikuttaa mieleen, ja sitä kautta väistämättä kehoon. Mitä olemiselle tapahtuu kaupungissa? Miten keho voi kaupungissa?
-----
Olen miettinyt tänään myös kävelemistä. Mitä varten kaupunki on rakennettu? Turkulainen ehkä kysyisi: Ei kai rakkautta varten?
Minusta tuntuu, että kaupunki on tehty rahaa varten. Työntekoa, tuottavuutta, kuluttamista ja suoria reittejä! Se, että harhailen kaupungilla, ei tunnu työltä. Muutama hassu kalori varmaan palaa, mutta pitää juosta, jotta liikkuminen tuntuisi työltä. Pitää olla määränpää, jota kohti mennä, ja tuo maaliin saapuminen tuntuu palkinnolta.
Kävely vailla päämäärää tuntuu vallankumoukselta. Harhaileminen tuntuu vastuuttomalta ja vapauttavalta, hyödyttömältä ja samaan aikaan hirveän hyödylliseltä. Kävelystä saatava hyöty vain sattuu olemaan sellaista, mitä ei voi rahassa mitata.
Mitä jos kävelisi kohti rakkautta?
-----
Kävellen on tehty esityksiä. Kuuluisin lienee Marina Abramovicin ja Ulayn Kiinan muurin kävely. Kumpikin aloitti matkan omasta päästä, ja 2500 kilometrin jälkeen he kohtasivat toisensa. Siinäpä oli draamaa kerrakseen.
-----
Kävelin illalla jokirannassa. Ohi kulki mies, joka sanoin puhelimeen: "Mä pidän susta huolta."
Esitystä (tai jonkinlaista esityksellisyyttä) kohti mennään. Olen muutamana viime päivänä hahmotellut esityksen reittiä ja sen mahdollista sisältöä ja muotoa. Reitti alkaa muotoutua, mutta kaikki on vielä kuitenkin mukavasti auki ja liikkeessä.
Ja kesä on virallisesti alkanut. Sen huomaa siitä, että kadulla juopunut mies haluaa laulaa minulle rakkauslaulun. Jukeboksi on ehtymätön: biisi vaihtuu kun reagoin.
Miehet huutelevat ohikulkeville tytöille: "Sulla on kiva huivi!" Tai jotain vielä suorempaa: "Anna mä pussaan sua!" Ehkä onkin totta, että rakkautta on helpompi löytää keväällä tai kesällä.
Mitä jos tammikuussa tapahtuisi sama: "Sulla on kiva pipo!" Tai: "Sulla on kiva toppatakki!"
Tai mitä jos naiset alkaisivat huutelemaan pojille?
Vieraskirjassa oli kommentoitu, että rakkauden edellytys tuntuu olevan jonkinlainen turistin asenne. Jäin miettimään sitä, koska tässähän sitä on oltu eräänlaisena turistina. Rakkaus on sen verran ihmeellinen asia, että sen kohdatessaan saattaa tuntea olevansa jonkin ikuisen ja mystisen äärellä. Vähän niin kuin jos olisi pyramidin juurella.
Turisti on ulkopuolinen vierailija. Turisti ihmettelee ja varoo varkaita. Ulkopuolisena on helpompi olla myös rakkauden äärellä, ainakin silloin kun rakkaus on uutta ja epävarmaa. "Mä oon vaan käymässä täällä, en aio jäädä, itse asiassa olin juuri lähdössä." "Älä rakastu minuun sillä en voi luvata mitään."
Jos ei odota mitään, ei pety.
-----
Rakkauteen liittyy sen katoaminen tai puute. Rakkauteen liittyy pelko siitä, että rakkaus loppuu, katoaa, kuolee.
Ainoa asia, josta voi olla varma, on kaiken epävarmuus. Mikään ei ole pysyvää. Muutokset ovat väistämättömiä. Ja silti pitäisi uskoa, että elämä on turvallista.
Onnellisuus vaatii uskallusta.
-----
Voisiko turisti jäädä paikoilleen? Löytääkö turisti jostain kodin?
-----
Tänään surffailin muutamalla mukavalla fluxus-sivustolla. Learning to love you more on jenkkiläisten taiteilijoiden projekti. Sivuillla on tehtäviä (esim. ota kuva vanhemmistasi suutelemassa!), sekä ihmisten dokumentaatioita suorittamistaan tehtävistä.
http://www.learningtoloveyoumore.com/
Toinen kiinnostava juttu (ja all time favorite) on fluxus workbook, jonka voi löytää täältä (pdf): http://www.performance-research.net/documents/fluxus_workbook_screen.pdf
Workbook sisältää ns. event scoreja, tapahtuma/tilannekäsikirjoituksia, ja fluxuksen ideahan on, että kuka tahansa voi toteuttaa noita tilanteita ja tehdä niistä täysin oman tulkintansa.
Viime päivinä on blogiin kirjoittaminen ollut sivussa, koska Rakkauden kaupungin karttaa on väännetty pikkutunneille asti. Tänään aamulla olin sitten heti herättyäni Radio Majakan suorassa haastattelussa. Suhteellisen pöhkö olo, toivottavasti sain sanottua jotain järkevää, vaikka ehtinyt olemaan hereillä vasta kymmenisen minuuttia. Kartta lähti tänään painoon, tulossa on tuhti lukupaketti vaikka monta paikkaa jäikin käsittelemättä. Otin mukaan suosituimmat rakkauden paikat sekä muutaman eksoottisemman yksityiskohdan.
Aikaa ensimmäiseen turistikierrokseen on tasan viikko ja moni asia sen suhteen on vielä auki. Tulevat päivät ovatkin tiivistä menoa. Käyn päänsisäistä taistelua siitä, millainen turistikierroksen pitäisi olla. Mielessä hilluu monta kiivasta poliisia, jotka huutavat millainen esityksen PITÄISI olla: Nerokas! Viihdyttävä! Hauska! Koskettava! Selkeä! Kirkas! Moniulotteinen! Kaikenkattava! Sellainen, jota ei ole koskaan aikaisemmin nähty!
Kumma kyllä, nämä poliisit eivät auta minua yhtään...
Yöllä luin Claes Anderssonin loistavaa kirjaa Luova mieli. Sitä on tullut aiemminkin luettua taiteellisten työprosessien aikana. Nyt mieleen jäi lause "Taiteeseen liittyy aina odotus vastapuolen palautteesta ja hyväksytyksi tulemisesta." Saman asian kanssa olen ollut kohdakkain Rakkauden kaupungissa koko ajan, kun olen lähestynyt tuntemattomia ihmisiä. Siinä on läsnä pelko: mitä jos tuo ei halua jutella kanssani? Rakkaudessa on kyse samasta ambivalenssista: rakkautta haluaa ja pelkää yhtä aikaa. Sanon pelkää, koska rakkaudessa tapahtuu vuorovaikutusta, ja vuorovaikutus voi muuttaa ihmistä, ja muutos, tuntematon, se pelottaa.
Pitääkö poliisit pistää järjestykseen? Pitääkö mennä kohti tuntematonta?
Rakkauden kaupungissa kulkija joutuu suunnistamaan. Oikea suunta on tärkeä.
Pakko lainata tämän päivän Helsingin Sanomien urheilupalstaa ja Antero Putkirannan suunnistuksen perusviisauksia:
1. Jollei tiedä, missä on, on aivan sama, minne menee.
2. Muita voi olla hyvä seurata, jos vauhti on sopiva ja suunta oikea.
3. Suunta on tärkeämpi kuin kova vauhti.
4. Samaan päämäärään pääsee useita eri reittejä ja usealla eri menetelmällä.
Tänään tapahtui jotain.
-----
Seuraa tilitystä:
Rakkauden kaupungin tekeminen on ollut minulle henkisesti raskas keikka. Alun perin aloitin tämän projektin siksi, että olin kyllästynyt käyttämään omaa elämääni taiteen materiaalina. Olin kyllästynyt romanttiseen taiteilijamyyttiin, jossa taiteilija kärsii ja sitten tekee henkilökohtaisista kokemuksistaan taidetta. Toisaalta olin kyllästynyt myös älyyn, käsitteisiin, politiikkaan ja taiteen analysoimiseen. Halusin tehdä jotain, joka olisi ajatuksena yksinkertainen, kirkas ja syvä.
Aiheeksi valikoitui rakkaus, toisaalta sattumalta (ja oman elämäntilanteen johdosta!), toisaalta aiheen valinta oli hyvin tietoinen, sillä halusin käsitellä jotain, joka on positiivinen ja voimallinen asia. Halusin avautua ulospäin ja tehdä hyvää, toimia katalysaattorina, joka muuttaa yhteisöä mutta ei muutu itse. Halusin astua sivuun ja toimia välikätenä: Halusin jakaa yhteisön viisautta eteenpäin.
Halusin olla onnellinen.
Halusin olla onnellinen kaupungissa ja ottaa kaupunkitilan haltuun. Toisaalta halusin pysyä Rakkauden kaupungissa ulkopuolisena, turistina, sellaisena, jonka on helppo lähteä pois.
Suuntasin katseeni itsestä ulospäin ja lähdin etsimään materiaalia kaupunkilaisilta.
-----
Tuntemattomat ihmiset ovat puhuneet minulle rakkaudesta.
-----
Minä olen vastustanut Rakkauden kaupunkia. Tämä vastustus on tietysti normaali ilmiö kaikille (luovan) työn tekijöille. Teen Rakkauden kaupunkia pääsääntöisesti yksin eli olen yksin vastustukseni kanssa. (Minulla on teatteritausta eli olen tottunut tekemään töitä ryhmässä, ja siellä vastustus liikkuu ihmisestä toiseen ja vaihtelee päivittäin.) Rakkauden kaupungissa olen joutunut taistelemaan vastustukseni kanssa joka päivä. Ihmisten kohtaaminen tuntuu pelottavalta: mitäköhän ne aattelee musta, jos ne pitää mua ihan tyhmänä... Kirjoittaminen on vaikeaa, koska rakkaus on loppuun tyhjennetty aihe; miten minä muka voisin ikinä kirjottaa siitä jotain kuulostamatta naiivilta ja lattealta ja banaalilta ja kliseiseltä... mitä minä ylipäätään voin sanoa rakkaudesta?
-----
Ja yhä edelleen:
Tuntemattomat ihmiset ovat puhuneet minulle rakkaudesta, ja sanat tuntuvat tärkeiltä.
Kuten hiljaisuus.
Rakkauden äärellä olemme lopulta kaikki sanattomia.
-----
Nyt katse on käääntynyt takaisin minuun, huomaamatta. En voi ajatella olevani ulkopuolinen; minähän asun Rakkauden kaupungissa! Minä rakastan! Minä ymmärrän rakkauden omalla tavallani! Ja tämä oma kokemukseni saa näkyä. Henkilökohtainen on arvokasta.
Tämän ymmärtäminen muuttaa minua.
-----
Mitä voin sanoa rakkaudesta?
-----
Kaikki on jo tässä, ja minä näen sen.
