perjantaina, syyskuuta 22, 2006

pitkästä aikaa: ajatuksia





Perjantai-illan kunniaksi kirjoitan blogiin.

Blogi on ollut about kuukauden verran tauolla. Taiteilija ei. Olen palannut opintojen äärelle Tampereen yliopistoon ja tehnyt muita työprojekteja. Ja hakenut apurahoja Rakkauden kaupungille (jatkoa suunnitteilla!) ja yrittänyt välillä myös ihan levätä. Free lancerille lepääminen ei ole ihan se helpoin homma, koska koko ajan pitäisi näkyä kuulua huutaa ja pitää mekkalaa itsestään.

Rakkauden kaupunki on ollut ajatuksissa, paitsi apurahahakemusten ja tulevaisuuden suunnitelmien, myös menneisyyden reflektoinnin tasolla: kirjoitan projektista artikkelia, jossa käsittelen kohtaamisia Rakkauden kaupungissa. Artikkelista lisää myöhemmin, kunhan sen aika koittaa.

-----


Olin tänään yhteisötaiteen symposiumissa, jonka järjesti Turun ammattikorkeakoulu. Alustajien puheenvuorot herättivät paljonkin ajatuksia, ja jäin miettimään mm. taiteilijan roolia aktivistina. Irlantilainen Chris Maguire määritteli itsensä paitsi taiteilijaksi myös yhteisöaktivistiksi, ja aloinkin miettimään missä määrin itse olin aktivisti Rakkauden kaupungissa.

Muistan yhden selkeän kokemuksen, jonka määrittelen pehmeäksi aktivismiksi. Olohuonefestivaalin ensimmäisenä päivänä järjestäjät kyydittivät lehdistön edustajia minibussilla ympäri kaupunkia. Tarkoituksena oli antaa toimittajille maistiaisia festivaalin ohjelmasta. Osallistuin tähän pressitapahtumaan seisomalla kolmessa eri paikassa ison julisteen kanssa. Julisteessa luki RAKKAUS.

Olin yksin julisteen kanssa. Tunsin tekeväni jotain todella radikaalia kun seisoin Aninkaisten sillalla. Koko ajan ajoi autoja ohi, ohikulkijat pysähtyivät juttelemaan. Jotkut näyttivät peukkuja, ohikulkija kysyi "Haluutsä munaa?". Muutaman kerran poliisiauto ajoi ohi, ja jostain syystä minä pelkäsin, että he tulevat antamaan sakot liikenteen vaarantamisesta.

Mielenosoittamiseen vaaditan joskus hyvin vähän. Tämä mielenosoitus syntyi sattumalta. Se oli alunperin tarkoitettu "vain toimittajille", mutta aikataulusekaannuksen takia seisoin sillalla puolisen tuntia julistaen rakkautta.

Samanlaista toimintaa on harjoitettu Helsingissä esitystaiteilija Petri Taipaleen johdolla. Lue lisää kylttijameista
Voiman artikkelista.

-----

Symposiumissa käsiteltiin lyhyesti yhteisötaiteen etiikkaa. Kuvataiteilija Minna Heikinaho esitteli työskentelyään Kalliossa. Heikinaho toteutti vuonna 1994 teoksen nimeltä Ilmainen aamiainen, joka oli myös hänen lopputyönsä Kuvataideakatemiaan. (Teoksesta enemmän informaatiota kirjassa Katoava taide, Ateneum 1999). Taiteilijalla oli käytössään tila, jonka ikkunassa luki "Ilmainen aamiainen". Ihmisiä tuli sisään, taiteilija tarjosi aamiaista.

Ok, ilmainen aamiainen, hieno ajatus. Kuten Rakkauden kaupunki. Ja maailma pelastuu!

Mieleen tuli luento performanssitaideopintojeni ajalta. Luento käsitteli yhteisötaiteen suhdetta globaaliin markkinatalouteen. Luennolla puhuttiin mm. siitä, että ilmaisia lounaita ei ole. Ei ole ilmaisia aamiaisia, päivällisiä tai Rakkauden kaupungin turistikierroksia. Vaikka rahaa ei liikkuisikaan, niin taiteilija hyötyy. Taiteilija saa pärstänsä lehteen, ja ehkä apurahat alkavat virrata (kun saisi edes yhden!) mutta taide ei voi olla pyyteetön lahja.

Rakkauden kaupunki ei ole pyyteetön projekti. Rakkauden kaupunki ei ole minun lahjani Turkulaisille. Tein sen siksi, että haluan jatkossakin tehdä taidetta, tein sen saadakseni julkisuutta, ja loppujen lopuksi siitä jäi käteen jopa vähän rahaa. JA: tein sen myös halusta, siksi, että sen tekeminen tuntui tärkeältä. Tein sen siksi, että oppisin jotain lisää itsestäni, rakkaudesta ja tästä kaupungista.

(Ihmeellistä miten tunnen syyllisyyttä siitä, että apurahoista jäi kulujen jälkeen käteen ihan selvää rahaa, aivan kuin itse teoksen arvo laskisi kun sitä ei ole repinyt selkänahastaan eli suurin piirtein maksanut omista rahoistaan! Ja huomaan itsekin epäileväni saanko ansaita elantoa taiteella - vaikka olen sijoittanut huomattavan kasan rahaa ottamalla opintolainaa ja opiskelemalla useita vuosia!)

-----

Toinen huomio etiikasta. Mietin sitä jo projektin aikana, koska tarkastellessani haastattelumateriaalia ja kirjoittaessani kartan tekstejä tajusin, että ihmisten kertomat tarinat ovat heidän muistojaan, salaisuuksia, henkilökohtaisia alueita, joille minä olen tunkeutunut. Osa heistä varmasti halusi kertoa kokemuksistaan, osa ei ehkä uskaltanut valita toisin tilanteessa, jossa tuntematon ihminen lähestyy (muka) pyyteettömästi. Toisaalta halusin käyttää osia haastatteluista sellaisenaan, koska ihmiset puhuivat hauskasti, ilmaisivat asioita persoonallisella tavalla tai asiat yksinkertaisesti olivat kiinnostavia (minun mielestäni).

Minulla oli taiteilijana valta valita haastatteluista sellaisia asioita, jotka MINUA kiinnostivat. Valtaan liittyy aina vastuuta. En tiedä ymmärsinkö täysin vastuuni siinä kiireessä, jossa karttaa ja esitystä työstin. Toisaalta se, että kenenkään nimeä tai ikää ei mainita, muokkasi kartan teksteistä pehmeämpiä ja tavallaan fiktiivisiä. Sikäli kun Rakkauden kaupunki jatkossa on yhteisötaiteellinen projekti, minun taiteilijana täytyy pitää huolta siitä, että en tule liian ahneeksi autenttisuutta kohtaan.