heinäkuu on Suomen lomakuukausi

Lomailu jatkuu. Nyt olen ollut muutaman päivän Turun sykkeessä. Kaupunki tunnetaan tulevaisuudessa myös vuoden 2011 kulttuuripääkaupungin sykkeistä. Huomenna taitelija takaisin off-asentoon eli lomalle.

-----

Muutama ajatus kohtaamisesta. Tajusin, että Rakkauden kaupungissa (ja nyt puhun nimenomaan tästä taideprojektistani, en kaupungista yleensä) voi kategorisoida erilaisia kohtaamisia.

1. Taiteilija ajelehtii kaupungilla - ihminen kohtaa ihmisen

Kohtaamiset haastatteluvaiheessa ovat projektin ytimessä. Näissä hetkissä taiteilijaroolini sekoittui turistin, tutkijan, terapeutin ja kylähullun rooleihin. Aivan haastattelujen alkuvaiheessa mukana oli esityksellinen aspekti: esitin turistia, joka etsii rakkautta. Aika pian kuitenkin luovuin esityksellisyydestä, ja kohtaamisista tuli inhimillisempiä. Ihminen kohtasi ihmisen ja yhdessä vietettiin pieni hetki rakkautta ajatellen.

Nämä kohtaamiset tuntuvat minusta nyt vapailta ja virtaavilta, vaikka haastatteluja tehdessä ne olivat välillä raskaita. Pelottavinta oli mennä kohti tuntemattomia ihmisiä - ja mahdollisesti tehdä itsensä naurunalaiseksi. Pelotti myös, että jos se mitä kysyn, osuu liian syvälle, jos se on tulenarka aihe. En halunnut tieten tahtoen järkyttää ihmisiä pettymyksen tai saattaa syvemmälle suruun, jos sellainen oli tilanne haastatteluhetkellä. Ehkä haastatteluvaihe tuntui raskaalta siksi, koska minun oli oltava avoin ja herkkätuntoinen erilaisille ihmisille. Aidossa kontaktissa on paljon energiaa.

2. Arpa on heitetty eli esitys törmää todellisuuteen

Esityksissä eli turistikierroksilla kohtasivat fiktio ja todellisuus. Yksityinen ja julkinen tila. Rakkaus on hirveän henkilökohtainen asia, mutta se saattaa tapahtua avoimella paikalla. Yksityisestä tulee julkista, kun joku näkee nuoren parin suutelevan, tai ihmisen huutavan ja itkevän rakkauden perään. Tai jos itse suutelee, huutaa ja itkee kaupungilla.

Ihmiset, jotka osallistuivat turistikierroksille, saivat heti ensi metreillä ohjeen havainnoida kaupunkia avoimesti. Luulen, että osallistujat katsoivat kaupunkia eri tavalla kuin normaalisti ja lukivat kaupunkia rakkauden kautta: pienistä asioista tuli merkityksellisiä. Vastaankävelevästä nuoresta parista tuli osa esitystä. Ihmiset, jotka osuivat turistikierroksen reitille, eivät tienneet olevansa osa esitystä.

Olen nyt jälkikäteen pohtinut, että nuo sattumanvaraiset kohtaamiset, niin mielenkiintoisia kuin ne olivatkin, olivat samalla myös arvaamattomia ja pelottavia. Se, mitä olin esitykseeni rakentanut, saattoi heikentyä. Ja kävi myös päinvastoin: asiat vahvistuivat. Joka tapauksessa, läsnä oli sattuman elementti.

Rajauksena rakkaus.

Todellisuuden sattumanvaraisuutta ja kaoottisuutta käytettiin hyväksi rajaamalla tilanne esitykseksi, jolloin osallistuja antaa tilanteelle mielen. Voi olla, että rakentamani esitys jäi sivuseikaksi ja esitys itse asiassa tapahtuikin osallistujan mielessä hänen havainnoidessaan kaupunkia.


3. Taiteilijan positio. Taiteilija kohtaa itsensä.

Vaikka olin suunnittellut fokusoivani tässä projektissa nimenomaan yhteisöön, kaupunkilaisiin ja heidän muutokseen, huomasin väistämättä muuttuvani myös itse. Alunperin lähdin projektiin kyllästyneenä myyttiseen taiteilijakäsitykseen, jonka mukaan taiteilija ammentaa luomistyössään omasta mielikuvituksestaan, tunteistaan ja kokemuksistaan. Halusin toimia toisin, koska olin kyllästynyt käyttämään omaa elämääni polttoaineena. Karttaa, ja myöhemmin esitystä tehdessäni huomasin, että minun on väistämättä antauduttava muutokselle myös itse. Toteutin kahtalaista taiteilijakäsitystä: toisaalta olin hetkittäin se yksinäinen luova nero, toisaalta toimin tiiviissä vuorovaikutuksessa valitsemani yhteisön, eli kaupunkilaisten, kanssa.

-----

Tämä tällä erää ja nyt takaisin lomailun pariin. Blogia kirjoittelen seuraavan kerran todennäköisesti heinäkuun toisella viikolla.

out of town

Sen verran hyvät ilimat on että lähden pois kaupungista. Palailen blogin pariin juhannuksen jälkeen.

lisää kuvia

Mitä on välttämätöntä tehdä?

Muutamia päiviä kulunut, öitä nukuttu. Aikaa ajatella, kelata prosessia ja esityksiä.

Ja silti vasta kaiken alussa. Hirveästi olisi kirjoja ja tekstejä lueskeltavana, ja hillitön tarve peilata omaa työtä.

-----

Ensiksi vastustuksesta. Olen konkreettisesti huomannut tämän projektin myötä, että vastustaminen on iso osa luovaa työtä. Sen sijaan, että yrittäisi estää sitä, sen kanssa on opeteltava olemaan. Luova prosessi on väistämättä muutoksen prosessi, ja muutosta on pakko vastustaa, koska tuntematon pelottaa.

Ja samalla olen huomannut, että on kuvia ja ideoita, jotka nousevat mieleen jostain ja jotka on pakko toteuttaa - muuta mahdollisuutta ei ole. On kuvia, joita en kyseenalaista. On kuvia, joista tiedän, että ne ovat minulle oikeita, aitoja, tärkeitä ja välttämättömiä. Ja nämä kuvat tunnistan heti, niitä en vastusta. Omiin kuviin pitää luottaa. Vain menemällä itseeni voin luoda jotain sellaista, joka saattaa avautua ulospäin ja liikauttaa.

Performanssiopintojeni aikaisen muistikirjan ensimmäiseltä sivulta silmiin osuivat tärkeät lauseet: Mitä minun on välttämätöntä tehdä?

-----

Sitten muutama huomio esityksistä, "turistikierroksista" (pakko laittaa lainausmerkit, koska esityksen varrella kuultiin kommentteja: "Minä luulin, että tämä olisi sellainen oikea turistikierros"). Esitys limittyi, kietoutui ja sekoittui julkiseen kaupunkitilaan. Turun kaupungissa on mahdollista tehdä myyttisiä matkoja, kulkea kohti rakkautta - ja eksyä.

Konflikteja tapahtuu. Varsinkin silloin, kun tekee taidetta muualla kuin taiteelle pyhitetyissä suljetuissa sisätiloissa, toisaalla niistä mustista teatterilaatikoista tai valkoisissa galleriakuutioista, todellisuus kolisee päälle.

Julkinen tila on yhteinen ja avoin tila. Sitä ei omista kukaan ja samaan aikaan kaikki omistavat sen. Julkista tilaa ei ole tarkoitettu varsinaisesti taiteelle (tai leikille). Julkinen tila on kulkemista ja joskus olemistakin varten, ja siinä risteää yksityinen tila ja yleinen tila.

Jonkinlaista mukavan pehmeää aktivismia oli siinä kolmikymmenpäisessä joukossa, joka kulki tutkijan johdolla Rakkauden kaupungissa. Tutkija piti käsissään suurta karttaa, jossa luki "RAKKAUS". Tämä tuntui odottamattomalta kannanotolta, hiljaiselta ja lempeältä mielenosoitukselta: nämä ihmiset ovat tänä iltana Rakkauden kaupungissa. Näitä ihmisiä kiinnostaa rakkaus, ja he kävelevät juuri nyt rakkauden puolesta.

Todellisuudesta tuli iso osa esitystä. Katukäytävässä sattui juoppo nukkumaan juuri silloin kuin Rakkauden kaupungin turistit eksyivät sinne. Joku paikalle sattunut oli soittamassa paikalle poliisia, mutta Rakkauden kaupungin turistit hoitivat tilanteen eri tavoin. Toisessa kadunkulmassa nainen julisti ääneen suurta hätäänsä Suomen kohtalosta Euroopan Unionissa. Häntäkin kuunneltiin hetki, mutta pian turistit hokivat yhteen ääneen: "Rakkaus rakkaus rakkaus!" - ja tutkija jatkoi kierrostaan rekonstruoimalla rakkauden katoamisen.

Tottakai tällainen provosoi. Ja se, kun tutkija huutaa hätääntyneenä keskellä risteystä: Rakkaus!!! Nousuhumalaiset nuoret miehet huutelevat perään ja tarjoavat sitä ihteään, lihaa.

(Nuoret miehet eivät tienneet, että hetkeä aikaisemmin tutkija oli kertonut, että Rakkauden kaupungissa turistilla menee vatsa sekaisin, jos nauttii pelkästään lihaa. Rakkauden kaupungissa on kaksi pääasiallista ravinnon lähdettä. Täytyy nauttia myös henkeä.)

Minulla ei ollut valmiita selviytymissuunnitelmia yllättävien tilanteiden varalle mutta hienoa oli huomata, että kaikesta selvittiin. Useimmiten rakkaudella.

-----

Suhteesta aiempiin töihini: Esityksistä muodostui hyvä jatkumo aiemmille töilleni. Esitin tutkijaa, joka oli tehnyt laajat kenttätutkimukset Rakkauden kaupungista. Tässä tutkijassa oli jotain hyvin samaa kuin hahmossa, jota esitin esitin Marja Kangas -museossa vuonna 2002. Tuo esitys tapahtui omassa kodissani.

Maassa makaava hahmo on aiemmin mainitun kaltainen voimakas kuva, joka puhuttelee minua ja jota olen käyttänyt aiemmissa esityksissäni. Rakkauden kaupunkiin sen oli pakko tulla.

Kirjoitin taiteestani vuosi sitten Anti-festivaalin yhteydessä, että minua kiinnostaa yksityinen tila. Rakkauden kaupungissa olen jälleen vastakkain tuon asian kanssa. Rakkauden kaupunkihan on nimenomaan sitä, henkilökohtaisia kokemuksia, erilaisia intiimejä tiloja, jotka tosin saattavat tapahtua yhteisessä tilassa. Ja kyllä, yksityinen tila kiinnostaa minua edelleen.

-----

Yhtymäkohtia muihin taideteoksiin ja ryhmiin: en ole nähnyt Todellisuuden tutkimuskeskuksen esitystä Helsinki by night, joten en osaa suhteuttaa Rakkauden kaupunkia siihen, mutta selvää on, että yhtäläisyyksiä löytynee. Julius Elo puhui tuosta projektista taannoin Olohuone ry:n järjestämässä paikkasidonnaisen taiteen seminaarissa. Erittäin kiinnostavalta vaikuttava esitys.

Olohuone-festareilla näin yhden Aukile-ryhmän esityksistä, nimeltään Kaupunki esityksenä. Siinä ohikulkijat saattoivat hetkiseksi istahtaa alas ja katsoa kaupunkia ikään kuin elokuvaa tai esitystä. Lisäksi tarjottiin popcornia. Erittäin mielenkiintoinen kokemus. Herätti paljon ajatuksia siitä, mitä esitys on ja missä esityksen rajat sijaitsevat.

-----

Esitys on aina tilanne, jota on mahdoton hallita täydellisesti. Katsojat (tai tässä ehkä pikemminkin kokijat) katsovat esitystä omista lähtökohdistaan käsin, omien intentioidensa pohjalta. Rakkauden kaupungissa kehotin heitä jo heti alkumetreillä havainnoimaan kaupunkia aktiivisesti. Minusta tuntuu, että jo pelkkä ajatus "nyt ollaan Rakkauden kaupungissa" sai aikaan positiivista väreilyä... Vaikka Suomen Turku ei ehkä olisikaan kärjessä, jos Rakkauden kaupungista järjestettäisiin äänestys...

Kaupunkia katsottiin uusin silmin. Se, mitä ihminen näkee, riippuu siitä mitä hän katsoo.

-----

En ole saanut hirveästi kriittistä palautetta esityksistä, toki muutamia turisteja tippui matkan varrella pois koska "turistikierros" ei sitten ollutkaan ihan tavallinen kävelykierros. Sen tiedän, että jotkut keskustelivat esityksen jälkeen pitkään. Joku puhui Rakkauden kaupungin kartasta aarteenaan. Ja jotkut jäivät viimeiselle etapille pussailemaan...

-----

Loppuun Joseph Beuysin lauseet:
Social sculpture - how we mold and shape the world in which we live: sculpture as an evolutionary process; everyone is an artist

pari kuvaa

Tässä pari kuvaa, enemmän kuvia ja sanoja tulossa kunhan hengähdän hetkisen. Olohuone-kaupunkitaidetapahtuma päättyi eilen ja Rakkauden kaupungin ensimmäiset turistikierrokset ovat ohi.

Lisää tulossa myöhemmin.

olohuoneessa

Olohuone-kaupunkitaidetapahtuma alkoi eilen. Turun sanomat kirjoittaa Olohuoneesta:
Turku muuttui Olohuoneeksi

Olohuoneesta juttua myös Ylen Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa huomenna perjantaina klo 15.10 alkaen.

-----

Eilen iltapäivällä harjoittelin Rakkauden kaupungin turistikierrosta varten omassa olohuoneessani. Koekatsojia oli yksi, ja hän makasi punaisella sohvalla. Ajattelin, että juuri näin tätä esitystä pitääkin harjoitella, leppoisasti omassa kotonani.

Itse kierros tapahtui sitten eilen illalla. Minua tietenkin jännitti ja pelotti alkuun, mutta jossain vaiheessa olo helpottui. Turistikierroksesta tuli varsin myyttinen matka ja kaupungin todellisuus limittyi esitykseen hämmentävällä tavalla.

Kirjoitan esityksistä myöhemmin lisää.

-----

Olo tämän projektin suhteen on hyvä. Väsymys tuntuu kehossa, mutta mieli kirkastuu. Olen onnellinen. Lähtökohta tässä projektissa on naiivi ja kliseinen, onhan rakkaudesta tehty jo niiiiin monta esitystä ja taideteosta kautta aikojen. Helposti ajattelee, ettei asiasta voi sanoa enää yhtään mitään.

Ja samaan aikaan olen entistäkin vakuuttuneempi siitä, että rakkaus on ainoa aihe, josta voi(n) tehdä taidetta. Loppujen lopuksi kaikki esitykset, maalaukset ja muut taideteokset kertovat rakkaudesta.

Turun Sanomat kirjoittaa

Turun sanomat kirjoittaa Rakkauden kaupungista:
Grillillä, tienristeyksessä ja sillalla

Yksi kirkas ajatus

... on olemassa koskien esitystä. Reitti on suurin piirtein selvä, noin seitsemän paikkaa valittu. Tarkoitus olisi joillain esityksellisillä tavoilla aktivoida nuo seitsemän paikkaa. Kaikki muu onkin sitten hämärän peitossa.

Viikko sitten karttaa tehdessä mietin, että mitä voin kirjoittaa rakkaudesta. Esityksen suhteen kysymys on sama: miten voin esityksellistää rakkautta? Ja taas kaikki tuntuu kliseeltä... Sen sijaan että keksisin uutta, olen yrittänyt katsoa taaksepäin aiempiin esityksiini ja tekoihin niissä. Mitkä ovat minulle merkityksellisiä tekoja, hetkiä ja kuvia? Tai: missä (kuvassa, teossa) haluaisin harhailla?

-----

Yksinkertaisuuden ja kirkkauden kaipuu.

-----

Mietin Jon Fawcettin esitystä Bus stand, jonka näin muutama vuosi sitten Anti-festareilla. Siinä Fawcett seisoskeli Kuopion linja-autoasemalla, ja aina muutaman minuutin välein kello soi ja taiteilija otti muutaman askeleen ja taas seisoskeli muina miehinä. Esitys jäi mieleen. Seurasin Fawcettia noin tunnin verran, ja tuona aikana Fawcett oli edennyt linja-autoaseman läpi ulos laiturialueelle. Meistä katsojista tuli osa esitystä, samoin linja-autoaseman muista asiakkaista. Eräskin mummo seisoskeli tovin aivan Fawcettin vieressä, tietämättä olevansa samassa kuvassa, osa esitystä.

Esitys oli tavallaan hyvin ohut; ulkopuolisen oli mahdoton ymmärtää, että kyseessä on esitys. Sehän oli vain sattumanvarainen tilanne. Esitys oli samalla kuitenkin kirkas. Ja olihan se tavallaan myös staattinen ja tylsä, mutta jokin siinä vaikutti minuun.

Ajattelen, että esitys voi olla (vain) kuva, jossa keho sijoittuu ympäristöön. Keho on suhteessa tilaan.

-----

Osallistun heinäkuun lopussa Moving Stage Lab -työpajaan Kööpenhaminassa. Työpajassa keskitytään ns. devising teatteriin, ja lähtökohdassa painottuu fyysisyys (devising tarkoittaa minulle sellaisia esityksen valmistamisprosesseja, joissa lähtökohtana ei ole valmis draamateksti, vaan esitys käsikirjoitetaan eri tapoja käyttäen). Työpaja on osittain jo alkanut, koska olemme aloittaneet keskustelun verkossa. Tuon keskustelun pohjalta mietin tänään kehoa ja kehon suhdetta tilaan ja ympäristöön. Miten kaupungissa voi liikkua? Mitä keho voi tehdä kaupungissa? Voiko keho liikkua vapaasti, entä saako mieli liikuttua? Mitä tunteita saa ilmaista?

Hesarin kuukausiliitteessä oli juttu Kappelista, lasiseinäisestä huvimajasta ulkosaariston saarella. Kappelin suunnitelleet arkkitehdit olivat ajatelleet, että siellä voisi tehdä töitä. Lasiseinien läpi näkyy saariston voimakas maisema. He huomasivat kuitenkin, että ei siellä voi oikein muuta tehdä kuin katsella merta ja välillä nukkua. Maisema ottaa vallan ja pakottaa "vain" olemaan.

Maisema vaikuttaa mieleen, ja sitä kautta väistämättä kehoon. Mitä olemiselle tapahtuu kaupungissa? Miten keho voi kaupungissa?

-----

Olen miettinyt tänään myös kävelemistä. Mitä varten kaupunki on rakennettu? Turkulainen ehkä kysyisi: Ei kai rakkautta varten?

Minusta tuntuu, että kaupunki on tehty rahaa varten. Työntekoa, tuottavuutta, kuluttamista ja suoria reittejä! Se, että harhailen kaupungilla, ei tunnu työltä. Muutama hassu kalori varmaan palaa, mutta pitää juosta, jotta liikkuminen tuntuisi työltä. Pitää olla määränpää, jota kohti mennä, ja tuo maaliin saapuminen tuntuu palkinnolta.

Kävely vailla päämäärää tuntuu vallankumoukselta. Harhaileminen tuntuu vastuuttomalta ja vapauttavalta, hyödyttömältä ja samaan aikaan hirveän hyödylliseltä. Kävelystä saatava hyöty vain sattuu olemaan sellaista, mitä ei voi rahassa mitata.

Mitä jos kävelisi kohti rakkautta?

-----

Kävellen on tehty esityksiä. Kuuluisin lienee Marina Abramovicin ja Ulayn Kiinan muurin kävely. Kumpikin aloitti matkan omasta päästä, ja 2500 kilometrin jälkeen he kohtasivat toisensa. Siinäpä oli draamaa kerrakseen.

-----

Kävelin illalla jokirannassa. Ohi kulki mies, joka sanoin puhelimeen: "Mä pidän susta huolta."

reitin suunnittelua

Esitystä (tai jonkinlaista esityksellisyyttä) kohti mennään. Olen muutamana viime päivänä hahmotellut esityksen reittiä ja sen mahdollista sisältöä ja muotoa. Reitti alkaa muotoutua, mutta kaikki on vielä kuitenkin mukavasti auki ja liikkeessä.

Ja kesä on virallisesti alkanut. Sen huomaa siitä, että kadulla juopunut mies haluaa laulaa minulle rakkauslaulun. Jukeboksi on ehtymätön: biisi vaihtuu kun reagoin.

Miehet huutelevat ohikulkeville tytöille: "Sulla on kiva huivi!" Tai jotain vielä suorempaa: "Anna mä pussaan sua!" Ehkä onkin totta, että rakkautta on helpompi löytää keväällä tai kesällä.

Mitä jos tammikuussa tapahtuisi sama: "Sulla on kiva pipo!" Tai: "Sulla on kiva toppatakki!"

Tai mitä jos naiset alkaisivat huutelemaan pojille?